lauantai 19. huhtikuuta 2014

seitsemän kuvaa arjesta, kuva 3

Haaste - kuva kolme


Arkihaasteeni toinen kuva, joka on otettu autossa. Autosta puheenollen, äsken kun tulin kotiin, yritin avata ulko-ovea auton avaimella. Ihmettelin sadasosasekunnin miksei mitään tapahdu, vaikka painoin nappia. Mutta kuvahan liittyy arkeeni jälleen kerran todella paljon! Ensinnäkin Laura on vähän kaikessa aina mukana; kauppa-apurini, luottokosmetologini, rakas ystävä sekä reissu- ja bailufrendi. Toisekseen kuvaa ottaessa kuuntelimme hyvää musiikkia - musiikki kuuluu jokapäiväiseen elämääni erittäin suuresti. Lisäksi olimme kuvahetkellä erään ystävän kotipihassa ja matkalla grillikauden avajaisiin - eli joukko kauniita tyttöjä ja ruokaakin löytyy melkein tästä kuvasta! 

En voi kuin todeta, että mähän pidän mun arjestani todella paljon! 
Ihastuttavaa lankalauantain jatkoa ja huomiseen :)
xoxo, Jassu

perjantai 18. huhtikuuta 2014

seitsemän kuvaa arjesta, kuva 2

Niinhän siinä kävi, että oma haasteeni itselleni meni heti mönkään :D Sanoin postaavani tätä haastetta peräkkäisinä päivinä ja jo toinen päivä jäi multa väliin. Hupsis! Olin eilen liikenteessä aamukasista ilta/yö kahteentoista, ilman minkäänlaisia taukoja päästä koneelle. Joten ehkä mä sallin itselleni tämän hirvittävän lipsumisen.

Kuva 2


Aamupalanani nyt jo varmaan kuukauden tai kaksikin maistunut munakas ja päivän herättäjänä uudesta lempparimukistani kahvia.
Eli tässä näkyy mun tämän hetkistä arkea todellakin; jokainen  aamu alkaa samalla aamupalalla! Ilman aamaista en osaisi enää nykyään edes käynnistää päivääni. Uih, päivän paras ruokahetki, varsinkin kun sen nauttii rauhassa. Mä todellakin rakastan siis hitaita aamuja, joten heräänkin järkyttävän paljon aiemmin kuin mitä ehkä tarvitsisi. Herään nimittäin vähintään kahta tuntia ennen kuin olen lähdössä mihinkään. Jos lähtö treeneihin on puoli kadeksan, herään puoli kuusi. Jos taas päivän ensimmäinen meno on vasta kahdeltatoista, niin otan todella ilon irti pitkästä aamusta ja herään joskus kahdeksalta.. viimeistään.

Pitkien aamujen fanina onkin hyvä toivottavaa ihanaa pitkäperjantaita kaikille!
xoxo, Jassu

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

seitsemän kuvaa arjesta, kuva 1

Instagramissa on pyörinyt nyt jonkin aikaa haaste "5 kuvaa arjesta". Eli haastettu laittaa viisi erilaista (tai miksei samanlaistakin?) kuvaa omasta arjestaan ja (mun käsittääkseni) selittää kuvaa hiukan. Mä ajattelin toteuttaa hiukan muokatun version tästä instagram-haasteesta.

Mun versioni tästä on "seitsemän kuvaa arjesta seitsemän päivän ajan". Nämä seitsemän päivää yritän parhaani mukaan toteuttaa peräkkäisinä päivinä. Tämähän tarkoittaa sitä, että mun postaustahtini kokee hetkellisen mullistuksen. Whipii! Katsotaan mitä tästä tulee..

Seitsemän kuvaa arjesta, kuva 1


Kuvassa olen juuri työpaikan pihassa ja lähdössä ajamaan kotia kohti. Mun huulista näkyy Sokoksella aamulla hankittu meikki, päällä illan Keski-Suomen -iltaa varten jotain muuta kuin treenivaatteet ja turvavyö on kiinni - tietenkin.
Tässä on siis paljon mun arkea: työt, auto, meikki.. ja iloisuus! Sekä tietenkin vaatteet (jokapäiväinen ongelma, kaapissa ei ole koskaan mitään) ja ehdoton turvavyön käyttö!

Ensimmäisen kuvan julkaisu jäi päivän viimeisille minuuteille.. mutta saattepahan samana päivänä katsottua kaksi uutta postausta. Tämähän on ihan uutta mun lukijoille =D

xoxo, Jassu

torstai 10. huhtikuuta 2014

mäkin haluan vielä joskus olla hyvä

Olin viime viikonloppuna soveltavan alppihiihdon leirillä Himoksella, kuten jo edellisessä postauksessa mainitsinkin. Kaverin vinkistä innostuneena ilmoittauduin muutama viikko sitten tälle leirille, hiukan ilmoittautumisesta myöhässä tietenkin.. kuten aina. Kelkkalaskettelu on kiinnostanut mua koko pyöriselämäni ajan, mutta jotenkin en ollut koskaan ehtinyt sitä aiemmin kokeilemaan. Onneksi vielä tänä talvena (okei mun mielestä keväällä) oli mahdollisuus testata tätä upeaa talviurheilulajia.


 Ajomatkalla Jyväskylästä Jämsään aloin (oikeastaan aloimme) epäröidä koko leirille lähtöä. "Miksi ihmeessä mä ilmoittaudun aina kaikkeen mukaan?" "Laura älä enää ikinä anna mun ilmottautua mihinkään" "Eihän me kuitenkaan mitään osata". Nauroimme jo etukäteen koko tulevalle viikonlopulle. Toivottavasti sieltä ruutujen takaa löytyy muitakin, jotka harrastavat tätä alkupanikointia ja epäröintiä uusista asioista!?



Ensimmäisenä päivänä tutustuimme alkuun omiin ryhmiimme (meidän jaettiin vammatason ja laskettelukokemuksen mukaan ryhmiin) ja jokaiselle etsittiin sopivat laskuvermeet. Mun mielestä homma meni jo liian hurjaksi siinä vaiheessa, kun tunkeuduin kelkan kyytiin! Jo paikallaan pystyssä pysyminen oli vaativaa. 
Himokselle parkkiin ajaessa tsekkailimme Lauran kanssa rinteitä ja kaikki näyttivät toinen toistaan liian haasteellisilta (lue tappavilta) meille, joten meillä kävi mitä uskomattomin tuuri, kun ensimmäisen päivän laskut tehtiinkin lastenrinteessä. Voi kun mä olin onnellinen juuri siitä rinteestä.. Ennen kuin huomasin (kuvassakin näkyvän) liukuhihnahissin. Mä huusin jo siinä hississä, koska jännitti niin kovasti. Taisimme tehdä ensimmäisen hissinousun aikana muuhun porukkaan todella hyvän vaikutuksen.. 
Ensimmäinen päivä sujui pienestä pelosta ja paniikista huolimatta melko hyvin, eikä pahoja karjumisia tai kaatumisia tapahtunut. Opin tärkeimmät; kelkan täytyy olla tiukka ja hyvän asennon saavuttamiseksi kelkkailija on sidottava kelkkaan monilla sidoksilla, hississä täytyy pitää tasapaino ja jarruttaminen on erittäin tärkeä taito. 



Toinen päivä alkoi järkytyksellä; ryhmämme suuntasi aamusta ensimmäisenä ankkurihissiin - isommalle rinteelle siis. Jo hissimatkan alkumetreillä olin "OMG". Seuraavan kymmenen metrin aikana olin vieläkin, että "OMG". Jossain vaiheessa taisin hiukan jo huutaa (tai kirkua tai en tiedä mitä se oli) ja lopulta kaaduimme. Kyllä, kaaduimme hississä kohtaan, josta ei ollut suoraa pääsyä rinteeseen. Vaihtoehtoina olivat parin metrin pudotus nurmikolle, siirtyminen viereisen hissin alle, jäätävän jyrkkä ja kapea lasku hissikuilua alas tai melko jyrkkä kipuaminen rinteen ylös. Muutaman avustajan saavuttua paikalle ja mun ajateltua "tää oli nyt tässä, mä kuolen tähän", mut saatiin roudattua hissireittiä pitkin ylös, elävänä. Ylhäällä päätin, että en enää ikinä mene hissiin. Enkä muuten laske alas. No, lähdimme kuitenkin heti laskemaan kohti muuta ryhmää..
Huonoin seurauksin. Jarrutus ei oikein onnistunut, eikä kyllä mikään muukaan ja suhahdimme koko porukan ohi järkyttävän huudon saattelemana. Siellä menimme vauhdilla karmean paniikin vallassa, kunnes pysähdyimme. Tarkemmin sanottuna tömähdimme. En tiedä mitä kävi, mutta jotenkin saimme itsemme nurin ja laskumme tyssäsi siihen. Laura oli tämän syöksyn aikana jo aivan varma, että tässä käy huonosti, mutta jollain ihmeen tuurilla selvisimme kokonaisina tästä(kin). 
Nyt olin todellakin sitä mieltä, että en enää koskaan koske kelkkaan. En enää koskaan palaa rinteeseen enkä todellakaan aio laskea tätä rinnettä loppuun. Toisin kävi. Saimme tiimiimme kolmannen jäsenen - yksi hiihdon opettajista tuli avustamaan mut rinteen alas.

Loppupäivän ajan tämä hiihdon opettaja, toinen ryhmämme vetäjistä olikin avustamassa mua ja Lauraa hississä ja laskuissamme. Olimme siis äärimmäisen säälittäviä, emme pärjänneet kahdestaan. 
Jossain vaiheessa lauantaita aloin kuitenkin nauttimaan kelkkailusta. Tajusin, ettei homma toimi voimalla vaan tekniikalla - käden siirtäminen oikeassa asennossa olikin paljon tärkeämpi kuin kaikkien lihaksien käyttäminen. Se oli uskomaton tunne, kun huomasin, että "vau mä nautin tästä, tää on ihan mahtavaa!". 
Illasta olikin aika lähteä kohti kotia lepäämään viimeistä leiripäivää varten.
Toinen päivä alkoi kauhulla ja loppui mahtavaan oloon sekä laskemisesta nauttimiseen! Ei siis yhtään hullumpi kasvu yhden päivän aikana. Täytyy vielä mainita; kelikin oli mitä uskomattomin! Aurinko paistoi eikä kylmä ehtinyt tulemaan missään vaiheessa. Unelmallista siis.



Kolmas ja viimeinen leiripäivä käynnistyi innostuneella asenteella. Nyt tiesin jo jonkin verran miten homma menee ja kelkkailu ei tuntunut enää pelottavalta. Pääsimme Laurankin kanssa jo kahdestaan laskemaan ja muutamaan otteeseen laskin pätkiä aivan yksinkin! Wou, se se vasta hienoa olikin.  Sunnuntain laskut lopettelimme hyvissä ajoin, ennen kuin väsymys vei voiton. Päätimme, että on hyvä lopettaa tämän kevään laskut hyvään fiilikseen, jotta seuraavien lumien tullen on suuri into lähteä opettelemaan kelkkailua kunnolla! Ja niinhän tässä kävi, että mä rakastuin tähän lajiin! En malta odottaa seuraavaa talvea ja laskettelukelejä. Haluan oppia hyväksi kelkkailijaksi. 
Mä mietin, että johtuukohan mun palava rakkaus tätä lajia kohtaan siitä, että olen koko ikäni (kävellessä) laskenut vai siitä, että alku oli niin äärimmäisen hankala? Jos kaikki olisi ollut helppoa ja yksinkertaista olisin voinut kyllästyä tähän nopeastikin.. 


Koko viikonlopusta jäi ihan huikea fiilis! Kelkkailu on hurjinta, mitä mä olen koskaan tehnyt. Ihan uskomaton laji. Vau. Ehkäpä juuri sen vauhdin, tekniikan ja pelottavuuden takia mä siitä pidänkin? 
Jälleen kerran sain kokemuksen, jollainen jokaisen tulisi saada kokea. Leiri oli täynnä ihan uskomattomia tyyppejä! Paraolympialaisista tuttuja kasvoja, erilaisista elämäntilanteista tulleita ihmisiä, kovia kokeneita tyyppejä ja miten mahtava ryhmähenki koko porukalla olikaan erilaisuuksista huolimatta. Sain kuulla mielenkiintoisia tarinoita ja katsella hymy korvissa huikeita ammattitason laskijoita. Mäkin haluan vielä joskus olla hyvä! Mä haluan oppia tän!

Kiitos Laura kun lähdit hurjastelemaan mun kanssa <3 Ja kiitos kaikille leirillä olleille!
xoxo, Jassu

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Huikee Himos

Oumai. Nyt mulla oli hurjin viikonloppu ikinä. Löi kaikki kokemukset ikinä ihan kuus nolla. Osallistuin kaverini kanssa soveltavan alppihiihdon leirille, joka järjestettiin tuossa meidän naapurissa Himoksella.


Mun oli tarkoitus alunperin jo tänään kertoa tarkemmin tuosta kelkkalaskettelusta ja ihan koko leiristä, mutta tämä(kin) päivä näköjään venähti, joten lisää kuvia sekä pidempää tekstiä aiheesta luvassa ensi viikolla. 

Mulle jäi aivan huikeat fiilikset kelkkalaskettelusta!! Vaikka siis kyllähän tämän viikonlopun aikana kerettiin muutamaan otteeseen kauhunsekaisia tunteitakin kokea, heh. Kaikesta (lähinnä tuskanhiestä ja karjumisesta) huolimatta mulle jäi todella kova nälkä kelkkailua kohtaan. Harmittaa, että nythän tämä talvi jo loppuu, juuri kun aloin ymmärtämään talven hienouden. Löysin tästä todellakin maailman upeimman lajin. Mä haluan niiiiin kovasti oppia hyväksi kelkkalaskettelijaksi. En malta odottaa ensi talvea ;)

Löytyykö sieltä muita ensi talvea innolla odottavia? Okei.. ehkäpä tuo kesän odotus vie tällä hetkellä voiton, mutta enpähän odota taas kauhulla seuraavia lumia ;D
xoxo, Jassu